Hae
Johanna Tolppola

Kaipaan kotiin mutten tiedä missä se koti on

En tiedä edes mistä aloittaisin tämän tekstin. Ajatuksia on niin paljon pään sisällä, että niitä on vaikeaa pukea sanoiksi tai tekstiksi. Sisälläni on tällä hetkellä niin paljon kysymyksiä, joihin en tiedä vastausta. Mutta sen tiedän, että nyt on se aika ottaa niistä selvää.

Isojen kysymysten äärellä

Jos olen aikaisemmin kriiseillyt identiteetin kanssa niin tämä on jotain aivan muuta. Oon jo pidemmän aikaa ollut todella syvissä vesissä, isojen kysymysten äärellä; kuka minä olen henkilönä, äitinä tai puolisona? Mitkä mun todelliset arvot ovat ja elänkö oikeasti sellaista elämää, jota haluan elää, teenkö niitä asioista arjessa, joita haluan tehdä? Vai mukaudunko ja sopeudunko ulkopuolisten odotusten, ajatusten ja puhtaan miellyttämisen tarpeen mukaan elämään, jossa lopulta lakkaan olemasta minä, olemasta kukaan – olemasta ollenkaan mitään muuta kuin tyhjä kuori.

Näitä isoja ajatuksia miettiessäni iskee koti-ikävä, kotiin, jota ei ole. Ihana olisi vaipua hetkeksi lapsen tasolle. Mennä lämpimään omaan lapsuuden kotiin, omaan sänkyyn. Yöpöydällä Kismet ja Pepsi Max, jonka äiti on siihen jättänyt. Eroperheessä tällaista kotia ei enää ole.

Mukautujan roolista on vaikea lähteä

Olen aina ollut mukautuja. Ihan lapsesta saakka. Vaatetyylikin vaihtui monta kertaa viikossa sen perusteella kenen kanssa juuri sinä päivänä olin; olinko goottikavereiden vai muiden kanssa. Kun muutin 14 vuotiaana Helsinkiin ajattelin, että täällä aloitan puhtaalta pöydältä – voin olla kuka vain. Mutta silloinkaan en miettinyt kuka minä olen.

Olen nyt 34 vuotta ja tuosta ajasta olen ollut yhteensä noin 20 vuotta parisuhteessa (kahden eri ihmisen kanssa). En ole ikinä saanut tilaisuutta miettiä saatikka rakentaa omaa itseäni, koska suurimmaksi osaksi elämästäni olen ollut parisuhteissa, joissa luonnollisesti sitä omaa persoonaa muuttaa niin, että olisi mahdollisimman pidetty, mahdollisimman rakastettu. Tekee asioita, jotta kaikilla olisi hyvä olla, silläkin kustannuksella, että itsellä ei ole. Nyt on tullut se hetki, jolloin mun on vain pakko miettiä mitä mun viivan alle jää.

Kamalan ihana elämä

Kamalan ihana elämä voi joskus olla se kamala ihana elämä.

Jos elämäni olisi tyhjä maalaus, johon voisin maalata itseni ja elämän, jossa olisin aidoimmillaan minä mitä siinä olisi ja mitä siihen kuuluisi?

Siinä olisi ainakin paljon värejä, paljon tunteita, iloa ja riemua sekä tasapainoa. Hulluttelua, hetkessä elämistä. Rutiineja, mutta joustavuutta. Rakkautta, paljon rakkautta. Hiljaisuutta, naurua – paljon naurua. Sellaista naurua, että ihan itkettää.

Nykyhetki on tuttua ja tuttu on turvallista. Ihmisen mieli aina pääsääntöisesti valitsee tutun ja turvallisen kuin tuntemattoman, koska tuntematon pelottaa. Mitä tuntemattomuus voi mulle antaa? Antaako se hyvää vai huonoa. Sitä ei tiedä. Voi jospa joku voisi kertoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja pelastaa mut päätöksentekemättömyyden tuskasta. Mitä voisin tehdä, että kokisin itseni itsekseni? Mitä voisin tehdä, että lapsillani oli mahdollisimman ihana lapsuus, jota he voivat muistella pelkällä rakkaudella? Mitä voisin tehdä, että arki olisi tasapainoisempaa? Mitä voisin tehdä enemmän, että tulevaisuutemme olisi turvattu myös taloudellisesti?

Kuka minä olen

Se kuka minä todella olen, on vielä selvittämättä, mutta se matka on käynnistynyt. Olen käynyt keskustelua myös terapiassa ja sielläkin mulle sanottiin, että olen isojen asioiden ja päätösten äärellä. Terapeutti sanoi mulle yhden merkittävän lauseen: Älä hukkaa sun elämää.

Sen tiedän, etten ole se henkilö joka olin silloin kun aloitin 14 vuotiaana ensimmäisen parisuhteen. En myöskään ole se henkilö, joka aloitti parisuhteen 6 vuotta sitten. Ihmiset muuttuu koko ajan. On täysin normaalia, että arvot, elämäntavat ja luonne muuttuu, koska niihin kaikkiin vaikuttaa itse elämä; kokemukset, oppiminen, kehittyminen ja elämässä tapahtuneet isot asiat. Se jos mikä on elämän rikkaus!

Nyt lähden henkiselle matkalle selvittämään kuka olen, taskussa lohtuna unelma tasapainosta.

Lue myös: Ne merkitykselliset asiat

Seuraa somessa @johannatolppola 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

4 kommenttia

  1. Maarit kirjoitti:

    Oih…ihana ja raskas matka. Täällä ollaan menty tuota polkua nyt hetken, aika samoilla aatoksilla ja raskaiden, mutta pakollisten askeleen jälkeen pieni suunta ehken löytynyt .. ainakin oma itsensä, se sisin, on päässyt esiin ja se on jo iso asia! Tätä toivon myös sinulle… Myötäilijä ja kiltti tyttö täälläkin, itsensä etsiminen on rikkautta❤️ voimia paljon ja tuokoon polkusi ihania ylläteitä itsestäsi ja piilossa olevista puolestasi, jotka ehken voivat jopa yllättää☺️

  2. Kata kirjoitti:

  3. Riina/Sarkasmia ja shampanjaa kirjoitti:

    Nää fiilikset on mun kokemuksen mukaan tosi normaaleja (etenkin äideillä) meidän iässä. Et siis ole yksin. <3 Mun lähipiiristä yli puolet on päätynyt muutaman vuoden sisään pitkistä suhteistaan eroon lasten ollessa alle 6-vuotiaita. Monilla tuntuu olevan jonkinlaista identiteettikriisiä, itsellänikin. On tullut kyseenalaistettua niin uravalintaa, hyvinvointia, kumppanin valintaa kuin asuinpaikkaakin.

    Näitä asioita on hyvä pallotella ammattilaisen kanssa, kuten sinäkin jo teetkin.

    Tsemppiä matkalle <3 Toivottavasti sieltäkin löytyy onnellisuutta. Onnellisuus on lopulta elämässä tärkeintä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *