Hae
Johanna Tolppola

Miksi aina pitää vetää syvään päätyyn

Moni tuntee mut henkilönä, jolla on koko ajan jokin projekti menossa. Yleensä aina alussa, kun kerron mun lähimmäisille uudesta ideasta tai projektista, jonka aion toteuttaa, ihmisiä alkaa hymyilyttää. Se on ehkä jo yleinen vitsi, että mitähän Johanna seuraavaksi keksii. Ikinä reaktio ei kumminkaan ole ollut negatiivinen, vaan ystävät ja perhe tietää, että se mihin lähden mukaan, niin hyvinkin todennäköisesti toteutuu miten olin asian suunnitellut.

Moni saman henkinen ihminen on sellainen, että innostuu ja aloittaa uusia projekteja, mutta niiden loppuun vieminen tuottaa ongelmia. Itsellä ei kumminkaan ole tätä, vaan jokaisen projektin vien loppuun kestikö se sitten 6 kk vai useamman vuoden.

Kaikki tai ei mitään

Vuosien saatossa oon oppinut itsestäni, että olen persoona, joka useimmiten vetää kaiken ääripäähän. Mun kohdalla ei ole kultaista keskitietä. Se on varmaan aika raskasta mun ympärillä oleville ihmisille, joten oon todella kiitollinen kaikille ketkä kerta toisensa jälkeen jaksaa näitä juttuja.

Silloin kun aloitin tanssin, niin muutama kerta viikossa ei missään nimessä riittänyt. Vedin jopa 18 tuntia tanssia viikossa ja jostain syystä oli vain pakko päästä kahteen eri tanssiryhmään kilpailemaankin.

Kun aloitin salitreenin niin peruspuntteilu ei kiinnostanut, vaan mun piti päästä kilpailemaan bikini fitneksessä. Miettikää, että laihdutin noin 30 kiloa ja kilpailin pariin otteeseen. Jos mietitte stereotyyppistä fitnesskuplassa elävää henkiöä, niin olin juuri se ja vielä päälle. Kuljin joka paikkaan omien eväiden ja Better Bodiesin vaatteiden kanssa. Huh.

Näiden perusteella voisi luulla, että olen kilpailuhenkinen, mutta itseasiassa en ole ollenkaan. Se kilpaileminen ei ole edellisissä tapauksissa ollut se juttu, vaan se että vien ja nimenomaan pystyn viemään oman toiminnan ääripäähän.

Kun perustimme Even ja Monnan kanssa Vaikuttajamedian sanoin heti alkuun, että itseä ei kiinnosta perustaa pelkkää blogiportaalia, vaan jos jotain perustan niin se on mediatalo. Tein liiketoimintasuunnitelman, yrityksen strategian ja kolmen vuoden tavoitteet toimintasuunnitelmineen sekä brändin määrittelyineen, ennen kuin olin istunut edes alas kummankaan ihanan naisen kanssa. Suurin osa odottaa varmasti siihen ensimmäiseen palaveriin ennen kuin tekee yhtään mitään, mutta omalla kohdalla hommat ei mene niin. Kun mulla on jokin idea, mun on pakko saada se ulos jotenkin.

Mistä kaikki kumpuaa

Oon aika paljonkin miettinyt ja analysoinut omaa käytöstä ja tapaani toimia. Mistä kaikki kumpuaa? Miksi mun pitää kaikessa mennä ääripäähän? En ole ollut kilpailuhenkinen lapsi, olen saanut kotona arvostusta ja rakkautta. Omat vanhempani eivät ole painostaneet ikinä mihinkään, vaan olen saanut elää oman näköistä elämääni aina.

Olen jopa miettinyt, että voisiko yksi syy tähän olla se, että kun pienenä kokeilin paljon eri lajeja mm. pesäpalloa, uintia, jalkapalloa, teatteria, tanssia, karatea, you name it ja en ikinä oikein pärjännyt missään lajissa. Voisiko sieltä kummuta alitajuntaan jokin tarve näin aikuisena kokea onnistumisen tunteita. Jos lapsena niitä onnistumisen tunteita ei tullut harrastuksissa eikä koulussa.

Mikä projekti seuraavaksi

Vihdoin ja viimein sain kirjani loppusuoralle ja kuin kohtalon sanelemana samaan aikaan näin LinkedInissä mainoksen MBA-tutkinnosta. Nyt kamppailen koko sieluni voimin, että en hakisi koulutukseen mukaan. En nyt. Olisi hyvä ihan perheen ja mielenterveyden kannalta, että olisi edes pieni tauko ylimääräisistä projekteista näin päätyön ja yrittäjyyden keskellä. Kirjoitan tästä tutkinnosta erillisen postauksen, koska se sen verran mietityttää, että on hyvä päästä purkamaan ajatuksia myös sen osalta kirjoittamalla.

Lue myös: Markkinoinnin Megatrendit 2020

Seuraa Instagramissa: @johannatolppola